Meidät sitoo näille kallioille veremme ja lupauksemme. On tullut aika kysyä teiltä, muistatteko vielä vannomanne valan?
Minä olen nähnyt kuinka raha vaihtaa omistajaa, kuinka suunnitelmat syntyvät ja kuolevat ja vuosi vuodelta katoamme unohdusten syövereihin.
Sopimuksemme mukaan olen läpi ajan ja etäisyyden yksinäisyydessäni seurannut kuinka tuuli repii
pirstaleita irti kotiemme seinämistä ja kuinka kerran komeiden huviloidemme perustat välinpitämättömyydestä ja unohduksesta hitaasti murenevat tomuksi.
Kerran kirkkaista väreistä ja vankoista hirsistä on enää jäljellä vain hapertuvia luurankoja, tyhjiä ikkunoita ja kaukaisia kaikuja kadotetusta kauneudesta. On tullut aika täyttää antamanne lupaus.
Aika on tullut teidän palata jättämään hyvästinne ja vapauttamaan minut vartijan kahleistani, joiden vuoksi olen näiden hiiltyneiden hirsien keskellä vaeltanut läpi harmaiden vuosikymmenten.
Seuratkaa siis kynttilöideni tuulessa väräjävää valoa. Nähkää, kuten minä olen nähnyt, kuinka metsän tutut polut ovat kasvaneet umpeen. Kokekaa, kuinka minä olen kokenut, kuinka helposti ennen niin lempeä metsä eksyttää nyt vieraille poluilleen tutunkin kulkijan.
Katsokaa, kuten minä olen katsonut, rakasta ja vaarallista lampeamme, jonka veden petollisen pinnan alle on kadonnut monta muistoa.
Sen pinta väreilee vieraana, pahaenteisenä ja uhkaavana, erottaen rakastavaisten sielut toisistaan silkkaa pahanilkisyyttään.
Enää ei sen pinnan alta voi
nähdä edeltämme menneiden kaivattuja kasvoja.
Vuodattakaa kyyneleitänne, huutakaa kipuanne ja menetystänne. Ei mikään voi kuitenkaan tuoda takaisin sitä, minkä olemme menettäneet.
Ei, ei tämä ole enää se koti, jonka taaksenne jätitte. Sen kuolemaa minä olen yksin seurannut, kokenut murtuvien hirsien kivun ja huokaukset. Mustuneiden raunioiden keskellä seisten katsokaamme vielä kerran menneeseen ja jättäkäämme hyvästit juurillemme.
Käsistä käsiin luovutetut maamme ja unohdetut kotimme, eivät ole enää meidän.
Me olemme vain menneisyyden aaveita, vierailijoita kaukaa. Ja vasta kun te irti päästätte, olen minäkin vapaa.
Teksti: Silja Eskolin
Kruunuvuoren kadonneet sielut kuvasi: Tuomas Lairila
Kampasi: Mia Uski
Meikki: Elina Arponen
Puvustus: Siri Seppi
Malleina: Leo Heng, Nguyen Viet Jung, Kristiina Luomala, Eveliina Kotro, Silja Eskolin, Noora Tujunen.
Konkkaronkan ruokki: Petri Uski
